Olen varmaankin ollut jälleen kerran hieman koomaisessa olotilassa muutaman viikon. Tai oikeastaan ihan koko tämän elämän. Tälläkin hetkellä väsyttää niin paljon, että olen melkein jopa järkyttynyt siitä, miten olen edes vielä hereillä. Yritän kuitenkin parhaani – ja ajattelin jättää ne tämän viikon päiväunet siihen eiliseen.
Ei ole mikään mukavin asia nukahtaa töiden jälkeen ja herätä yhdeksältä illalla. Siinä on menettänyt koko päivän ja menettää vielä koko yönkin. Koska yöllä pitää (yrittää) nukkua, mutta harvemmin se onnistuu ihan niin helposti kun on vetänyt jo koko aurinkoisen ajan taju kankaalla.
Ajattelin ennen tämän johtuvan vain liian villistä viikonlopusta (no johtuu se varmaan osittain siitäkin). Olen kuitenkin muutaman kerran huomannut, että se on ihan se ja sama onko siellä baarissa käynyt kääntymässä vai ei. Vetääkö sen kaksi viinipulloa ja pullon kossua kylkeen vaiko ei. Mulla on ilman niitäkin aivan tajuttomia ongelmia aikaisten aamujen kanssa. Siis liian aikaisten. Seitsemän ja kahdeksan välillä herääminen on ihan ok ja koko päivän pysyy tolpillaan, mutta tuo puoli kuuden aikaan herääminen ei vaan toimi. Ei niin kuin mitenkään. Ei edes kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kun siis vaan ei.
Tiedän myös, että mun elämä on vähän sisällötöntä. Elän yhdessä suuressa rutiinien valloittamassa kierteessä, eikä mulla ole mitään muuta puhuttavaa. Ei ole varmaan koskaan ollutkaan. Vai onko kaikilla ihmisillä muka jotain asiaa koko ajan? No on, tiedän kyllä.
Mulla ei oikeasti ole ikinä mitään sanottavaa. Tiedostan kyllä, että mun pää puhuu itsensä kanssa jatkuvasti, mutta siinä se sitten olikin. Mulla on asiaa vain itselleni. Enkä edes tiedä onko sillekkään. Kunhan vedän hiljaista keskustelua ja siinä se.
Nyt alkoi kyllä vähän tuntumaan siltä, että verhot voisi vetää ikkunoiden eteen. Eristää tuon valon pois ja hukkua peiton alle. Hyvää yötä.