“Aamu näytti siltä kuin sitä olisi katsottu tummien aurinkolasien lävitse. Ilma tuntui lepäävän, ja keräävän voimia tulevaa päivää varten. Se väreili jokaisella askelmalla hiljaa, ja niiden välissä se nukahti hetkeksi luoden kauniin tyyneyden kävelevän ruumiin ympärille. Askelten äänet vaipuivat hiljaisuuteen.
Savukiehkurat kehystivät kasvot. Ne leijailivat omiin ajatuksiinsa vaipuneina pientä kehää, ja peittivät näkyvyyden. Silmät savun seassa yrittivät saada näköyhteyttä vastapäiseen rakennukseen, mutta turhaan. Holkilla varustettu tupakka nousi yhä uudelleen ja uudelleen haaleanpunaisille huulille, ja sitä pitävät sormet värisivät hieman. Kaikkialla oli tyyntä, sekä rauhallista.
“Tom, mitä sinä teet?”
“Mmh..”
“Tom?”
“Yritän keksiä loputtoman elämän.”
Tomiksi kutsuttu poika laskeutui istumaan tummalle kivelle, jota peitti hyvin harva sammal. Hän irroitti holkin, ja tumppasi tupakan vieressään makaavalle asfaltille, jota oli hetki sitten kävellyt. Hahmo hänen vieressään pystähtyi, nosti kädet silmiensä suojaksi, ja puhui jälleen Tomille.
“Mitä sinä loputtomalla elämällä?”
Tom istui hetken hiljaa. Hän sulki silmänsä kirkkaalta auringonpaisteelta, ja laski kätensä varovasti polvellensa.
“Elän ikuisesti, hallitsen. Olen hyvä, olen paha, mitä väliä sillä on? Minä olen valtias, määrään, kitken saastaiset, tapan, höylään, ja katoan salaiseen unelmaani. Kukaan ei saa minua kiinni, ei kukaan. Olen pysäyttämätön, vahvistan omat unelmani. Minua aletaan kutsua uudeksi messiaaksi, ja se minä todella tulen olemaan. Ihmiset pelkäävät, ja voi luoja, että pelkäävätkin.”
Tom kuuli naurua, ja hän kääntyi silmät tyhjinä katsomaan sen lähdettä. Aurinko loi kultaisen kehän maailman ympärille nousten hiljaa ylemmäs maan pinnalta, kohti taivasta.
“Sinä olet huvittava.”
Mustat hiukset hulmusivat ilman tuulta, kapeat huulet vääntyivät ivalliseen hymyyn, ja pitkät sormet koukistuivat vasten kämmentä. Tom nousi seisomaan kiveltä, hän kaivoi taskustaan uuden savukkeen, ja sytytti sen nopeasti yhdellä käden heilautuksella. Poika tuijotti verestävin silmin seuralaistaan, ja naurahtaen väkinäisesti, hän käveli pois.”
