• lookbook,  my life,  my style,  thoughts

    OLISINPA VALINNUT ELÄMÄNI TOISIN

     

    Saanko olla rehellinen? Vai pitäisikö kysyä, voinko olla? Tiedän, että tässä viikkoja jatkuneessa tilanteessa sitä ei oikeastaan sallita. Pitäisi olla niiin positiivinen ja luova ja maata hyvällä omallatunnolla kaikki päivät kotona. Joka paikassa toitotetaan, että se on ihan ok vain katsoa telkkaria koko päivä vaihtamatta edes yöpukua päältänsä. Mutta kun ei se ole ok. Suurelle osasta ihmisiä se on kaikkea muuta kuin ok. Tuo on yksi niistä lauseista, joka on saanut mut muutamien viikkojen aikana repimään hiuksia päästä ja kaivamaan silmiä (ja aivoja) ulos.

    Tiedän, tiedän, tiedän. Tiedän, että nyt asioille ei vain voi mitään. Se on se asia, joka onkin itselle täysin ok. Ei mua haittaa yhtään ettei pääse näkemään ihmisiä ja notkumaan kauppoihin ja ravintoloihin, päinvastoin. En tee sitä muutenkaan. Joten en myöskään tässä tilanteessa edes kaipaa sitä, koska no.. en ole koskaan tarvinnut sellaista elämääni. Se on se valtava lamaannus joka vituttaa. Olen siihen taipuvainen, ja olen ollut sitä koko ikäni. Lamaantunut vuodesta toiseen katsoen vain elämän vilisevän ohi silmien. Olisi niin paljon mitä haluaisi tehdä, mutta kun ei vain pysty. Ja nyt viimeiseen viikkoon ei ole enää edes kiinnostanut. Ei sitten yhtään.

    En jostain syystä ole sellainen ihana ja pirteä kotona puuhastelija. Rakastan olla kotona, ja olen sitä elämässäni paljon, mutta se aktiivisuus täällä ollessa? Ei löydy, ei mitään toivoa. Töiden jälkeen on maailman ihanin tunne vain päästä kotiin ja olla loput päivästä ihan vain täysin yksin, ilman ainuttakaan ihmiskontaktia. Valahtaa siihen itseä aivan suunnattomasti raivostuttavaan tilaan, jossa ei edes tiedä elääkö enää. Paljon olisi asioita mielessä, mutta mistä saisi ihmiseen toimivat patterit tai latauspiuhan?

    Nyt olen ollut kotona pian kuukauden. Kuukauden. Tiedän, että niin on moni muukin. Ja tiedän, että niinhän mä olen aina, mutta.. tästä päästäänkiin yhteen ainoista asioista, joilla edes elän päivästä toiseen. Nimittäin töihin. Entä kun niitäkään ei enää ole? Olen elänyt täydellistä karanteenielämää jo vuosia, henkireikänä ne perinteiset 40 tuntia viikossa töissä käymistä ja satunnaiset Lontoon matkat. Huomasin maailman turhimmalla talvilomallani (jolloin minun olisi pitänyt vihdoinkin huokailla skotlannin maisemien kauneudesta), että ne asiat, joilla elän tätä elämää, eivät toteudu turhanpanttina kotona ollessa. Se on yksinkertaisesti aivan kamalaa. Tiedättekö, olen ihminen joka ei odota yhtäkään lomaa. Paitsi silloin, kun se tarkoittaa sitä, että olen matkalla jonnekkin. Nyt olen ollut ihan just sen kuukauden kotona. En töissä, vaan lomautettuna. Ja mä vihaan tätä.

    Viha voi olla vahva sana, mutta se myös kuvaa täysin kokemaani tunnetta. Ei tee edes mieli itkeä enää. Ollaan päästy eroprosessin tähän vaiheeseen, kun raivo on ainoa asia joka valtaa mielen. Sitä tyyntä sisäistä rauhaa odotellessa. Mutta sitä ennen, mä en ole ok tämän kanssa, ja senkin on oltava jokaiselle päivästä toiseen samaa lausetta hokevalle ihan vitun ok.

     

     

     

    Ps. Jos meni pointti ohi, niin mä oon täysin musertunut sen töistä lomautuksen takia. Edelleenkin tiedän, että en todellakaan ole ainoa ihminen tässä tilanteessa. Mä en vain osaa nauttia tästä yhtään mitenkään. En löydä edes yhtä asiaa, joka tekisi tästä mitenkään päin miellyttävää tilannetta. En jaksa enää edes katsoa niitä harvoja viestejä, joita puhelimeeni kilahtaa. En jaksa pitää yllä yhtäkään sosiaalista kontaktia. Ollaan vain minä ja pupu ja lakanan valkoiset kasvot.

     

    Pps. Vaihdoin yöpuvun päältäni viimeksi viime perjantaina.

     

     

     

  • ennis,  ireland,  my life,  travelling

    ENNIS (Inis) – Pieni kaupunki Irlannissa

     

    Ennis oli pieni, söpö ja värikäs. Juuri sellainen paikka, jossa viettää mielellään rauhallisen kesäisen päivän ilman mitään kiirettä mihinkään. Pienuutensa takia Ennis oli helposti saavutettavissa. Niin helposti, että jo tunnin pyörimisen jälkeen paikka tuntui tutulta. Ennisin näkee helposti yhdessä päivässä, mutta se siinä ehkä onkin parasta. Vain yhden päivän aikana pystyy käydä lähes jokaisen nurkan läpi, ja silti voi eksyä rauhallisille lounaille pubiin tai avata oven antiikkikauppaan. Karttaa ei oikeastaan tarvitse ja askel saa olla kevyt ja hidas.

    Olin Ennisissä viime kesänä. Suuntasin Dubliniin kolmatta kertaa, mutta tällä reissulla oli tarkoitus nähdä vähän jo muutakin Irlannista. Niinpä kohteeksi valikoituivat Ennis ja Cliffs of moher. Ja koska en epäonnisesti ollut tarkastanut kamerani akun tilannetta, jouduin tyytymään puhelimeni kameraan. Vähän harmittaa, mutta muistot kaduista säilyvät kuitenkin jossain muualla kuin epäonnistuneissa tarinoissa.

    P U H E L I N K U V I A ENNISISTÄ:

     

    SOUP OF THE DAY / Perinteinen pubissa tarjoiltu lounaskeitto.

    ENNIS FRIARY / Koko Ennis on ympäröity mitä hienoimmilla luostarin raunioilla. Ennis friary sijaitsi kuitenkin Ennisin keskustassa eikä sen ulkopuolella. Nämä olivat myös ainoat maksulliset rauniot. Bussin ikkunasta ennen Ennistä näkyi monta (vähän jopa hienomman näköistä) kirkon tai luostarin rauniota. Sanoisin että maisemat olivat ihan kohdillaan niiden suhteen.

     

    River walk / Ennisin joen vartta pitkin kävely oli ihana tapa tutustua kaupunkiin vielä vähän syvemmin. Reitti kulki ympyrän palaten takaisin lähtöpisteeseen, ja matkalla pystyi bongailemaan mm. ankkoja! 

     

    Päivällinen pubissa / Halusin kerrankin kokeilla jotakin paikallista, niinpä päädyin ottamaan guinnesissa haudutetun irish stewn. Jo ennen matkalle lähtöä tiesin, että se olisi niin mun ruokani. Ja olikin. Annoksen koko vain oli jotain aivan järkyttävää. Tuosta määrästä olisi syönyt helposti viisihenkinen perhe. 

     

    TÄMÄ!! / Kurkisteltiin aiemmin päivällä liikkeen takaikkunoista sisään. Myöhemmin osuttiin onneksi oikealle puolelle rakennusta ja… en ole koskaan ollut liikkeessä, jossa olisi aivan liikaa kaikkea tavaraa. Sellaista tavaraa siis, joiden omistaminen ei harmittaisi yhtään. Olisin voinut viettää tuolla koko päivän, mahdollisesti koko viikonkin. Ehkä loppuelämäni. Antiikkikauppa, joka vei (suuren) palan sydäntäni.

     

    Ballybeg woods / Ennisistä löytyi myös metsä. Kaunein metsä missä olen koskaan ollut. Harmillisesti sen kauneutta ja taianomaisuutta ei mitenkään saanut vangittua puhelimeen, joten muistona on vain muutama onneton räpsäisy. Kuvitelkaa maailman vihrein metsä, jossa jokainen puunrunkokin on peittynyt sammaleella. Pelkästään valtavan korkeita lehtipuita ja muratteja kaikkialla. Unenomainen tunnelma. Aivan kuin olisi astunut Taru sormusten herrasta kirjoista tuttuun haltijoiden maailmaan. Cornwallissa pyörräillessänii näin pienen palan tätä upeaa vihreää, kun eksyttiin hetkeksi metsän suojiin, mutta nyt pääsin käsiksi siihen kunnolla. Jos matkustat Irlannissa tai Englannissa, suosittelen kaikkien hurmaavien nummien vastapainoksi käymään jossakin metsän siimeksissä, jos sellainen vain tielle osuu. Yleensähän maisema tuolla suunnilla on aika metsätöntä, mutta kyllä niitäkin näköjään löytyy kun katsoo karttaa tarkemmin. Olin pitkän päivän jälkeen aivan loppu, joten kiitos äidilleni kun sai meidät vielä lähtemään tuonne päivän päätteeksi! En katunut. ♥ 

     

    -ENNIS elokuu 2019

  • lookbook,  my life,  my style,  thoughts

    VASTAUKSIA KYSYMYKSIIN

    Mitä rakastat?
    Matkustamista (erityisen paljon sitä itse matkaa kohti määränpäätä), kirjoja ja kaikkea skotlannin historiaa käsittelevää (fiktiivistä tai tositapahtumiin perustuvaa, kaikki käy). Yksin oloa ja lähimpänä olevia ihmisiä.

    Missä olet tosi hyvä?
    Asioiden jatkuvassa lykkäämisessä ja oman elämän kaukaiseen kuiluun työntämisessä.

    Mikä saa sydämesi lyömään nopeammin?
    Viimeisimpänä Phantom of the opera Lontoon Her Majestys theatressa. Ei nyt ehkä lyömään nopeampaa, mutta salpaamaan hengityksen.

    Mikä tai kuka saa sinusta parhaat puolet esiin?
    Ei varmaan kukaan muu kuin minä itse.

    Mitä haluaisit oppia?
    Muutaman uuden kielen, ajankäytön sekä oppia olemaan taas se ihminen, joka olin joissakin määrin joskus yli kymmenen vuotta sitten.

    Mistä haluaisit tietää lisää?
    Kirjallisuuden historiasta.

    Mitkä unelmasi olet saavuttanut?
    Yksin matkustamisen ihanuuden. Kaikki muut unelmat odottavat jossakin sitä hetkeä, kun pääsevät vihdoinkin ulos.

    Missä tilanteessa/millainen olit vuosi sitten? Entä viisi vuotta sitten?
    Samassa tilanteessa, samanlaisena. Varmasti myös silloin viisi vuottakin sitten, joka kuulostaa vähän surulliselta.

    Mikä on sinulle todella tärkeää?
    Hetket yksin. Se, että kukaan ei polje alaspäin. Se, että jokainen ymmärtäisi myös herkkyyden.

    Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua?
    Perustaisin kirjakahvilan ja kirjoittaisin kirjan.

    Miten muuttaisit maailmaa, jos kaikki olisi mahdollista?
    Jos vastaisin tähän rehellisesti mut varmaan kivitettäisiin tänne Helsingin kaduille.

    Milloin viimeksi teit jotain uutta?
    Kävin etsimässä joulua Lontoosta, ja siinä samalla koin ensimmäisen oopperani. Luulen vähän että sille tielle jäätiin.

    Kohteletko muita kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan?
    Aina.

    Onko jotain, mistä sinun kannattaisi päästää irti?
    Tästä itsekseni olemisesta. Ihan oikeasti kannattaisi (ja pitäisi).

    Mikä yksi asia sinun kannattaisi muuttaa heti, jotta voisit paremmin?
    Voisin alkaa kävelemään enemmän ulkoilmassa. Erityisesti hiljaisissa metsissä. Ja viettämään aikaa kirjastoissa. Haluaisin olla taas se ihminen, joka joskus aikoinaan olin.

    Ketä varten pukeudut?
    Vain ja ainoastaan itseäni. Kun peilikuva miellyttää omaa silmää, ei muiden silmillä ole mitään merkitystä.

    Oletko oman elämäsi ohjissa vai tapahtuvatko asiat sinulle?
    Luulen, että olen enimmäkseen ihan oman elämäni ohjissa. Harvemmin mitään tapahtuu, ja jos tapahtuu, olen jollakin tavalla vaikuttanut niihin asioihin ihan itse ja täysin tietoisesti.

    Toivon jokaiselle parempaa uutta vuotta 2020! ♥

  • cambridge,  england,  my life,  travelling,  united kingdom

    CAMBRIDGE (PÄIVÄRETKI LONTOOSTA)

    Hei taas. Kävin reilu kuukausi sitten jälleen kerran lempi kaupungissani. Siellä uutta ja aika paljon vanhaakin silmieni kautta mieleeni syöstessä, päätin poiketa hieman sivuraiteille reitiltäni. Siispä yhtenä kauniina (en oikeasti muista että paistoiko aurinko vai oliko ihan harmaata) perjantaina astuin junaan ja olin alle tunnissa Cambridgen asemalla. Sellainen vähän turhan lyhyt junamatka. Ehtii just ja just vajota ikkunasta vilistävien maisemien sekamelskaan kun yhtäkkiä ollaankin jo perillä.

    Eli ihan vain vinkkinä, jos olet käynyt Lontoossa jo useamman kerran niin nämä päiväreissut muualle Englantiin ovat oikein näppäriä vaihtoehtoja. Erityisesti kaikki about tunnin matkan päässä olevat kaupungit ja kylät ja nummet ja laaksot ja merenrannat. Matka kestää vain yhden pienen ohikiitävän hetken. Sillä sehän on ihan fakta, että pelkästään Lontoon sisällä jo välimatkoihin menee helposti kaksikin tuntia, joten ihan toiseen kaupunkiin ja maailmaan siirtyminen ei tunnu käytännössä yhtään missään.

    Jos saavut Cambridgeen junalla ja aiot kävellä keskustaan, älä masennu vielä ekan vartin aikana siitä, että kuinka ankeaan paikkaan sitä tulikaan yksi päivä tuhlattua. Sen vartin jälkeen maisemat alkavat muuttua radikaalisti ja viimeistään siinä vaiheessa kun seisot kirkon nurkalla King’s College vasemmalla puolellasi saavat muistosi täyteen aivan erittäin kaunista materiaalia. I mean, se on saatana yliopisto!? Tekisi mieli lähteä opiskelemaan samantien, jos saisi elää koulussa joka on valtava katedraali. Sisälle asti en tällä kertaa päässyt, mutta johonkin toiseen yliopistoon tutustuin sitäkin paremmin..

     

    Great St Mary’s Church:

    Siinä auringonsäteiden hivellessä kasvojasi ja kaunista musiikkia kuunnellessasi (joka tuntuu täyttävän yhtäkkiä koko kehon ja kaupungin) kannattaa astua sen vieressäsi olevan kirkon ovista sisään. Ja varautua lähes varmaan kuolemaan. Maksoin vissiin viisi puntaa siitä, että sain kiivetä tuskissani kirkon torniin. Se oli kaiken sen helvetin arvoista. Jos ahdistaa ahtaat paikat ja takuuvarma hapen loppuminen, tee se silti. Tuntuu että vietin kirkon katolla ikuisuuden, mutta kattojen yli kaupungin elämää seuratessani tiesin, että lähtö Cambridgeen oli 10/10.

    Road to nowhere:

    Mullahan ei ollut yhtä ainutta suunnitelmaa koko päivälle. Päätin vain kävellä sinne minne mieli tekee ja istua kaiteelle juomaan kahvia kaikessa rauhassa kun siltä tuntui. Päädyinkin kääntymään sivukujalle, ja ihmisten paljous loppui samantien kuin seinään. Kunnes näin kohtalokkaan kyltin: “Queen’s College. 3 pounds. Open.”

    Kaivoin punnat esiin ja ojensin ne suloiselle vanhalle naiselle, joka oli jo varmasti jonkun isoisoisoäitikin. Kiertelin yliopiston alueella kaikessa rauhassa, enimmäkseen vain omassa seurassani. Jossakin vaiheessa muutama turisti kysyi, satunko olemaan opiskelija siellä, mutta valitettavasti sain näytellä sitä roolia vasta hieman myöhemmin.

    Kampus oli oikein nätti. Kyllä mulle ainakin kelpaisi viettää päivät joen rannassa kanootteja katsellen. En oikeasti tiennyt, että suljetun yliopiston alueen halkoo kapungin läpi menevä joki. Ei varmaan ketään haittaisi opiskella niin kauniissa puitteissa?

    Queen’s Collegen kappeliin astuessani ja varovasti eteen päin kävellessäni, valtasi kehon yhtäkkiä aivan käsittämätön tunne. Sellainen, että ihan kuin joku tarkkailisi koko ajan. Ihan kuin et olisikaan yksin, vaikka aivan varmasti olit. Vai olitko kuitenkaan?

    Siis voin rehellisesti myöntää, että pelkäsin kyseisen kappelin urkuja aivan helvetisti. Siinä vaiheessa kun käännyin ympäri ja näin ylhäällä valtavan laivan keulan, mä oikeasti vapisin. Sitä kauhua ei pystynyt kunnolla kuvaan vangitsemaan, enkä oikeastaan edes kauheasti yrittänyt. Ihan vaikuttava vekotin näin kuvien kautta katsottuna, mutta mä traumatisoidun niistä ihan oikeasti.

    Ja niin se aika koitti, kun “kaikki” oli nähty, ja oli aika palata sitä kautta ulos, mistä tulinkin. Mutta en päässytkään ulos. Mummeli oli kadonnut pöytänsä ja lippaansa kanssa, ja ovi oli kiinni kaiken maailman kettingeillä ja kymmenellä erilaisella lukolla. Tiedättekö sen tunteen kun paniikki meinaa iskeä mutta lopulta se viivyttelee sussa vaan sen kymmenen sekuntia jonka jälkeen ootkin yhtäkkiä ihan tyyni? No mä en ennen tätä reissua tiennyt.

    In the end.. pääsin lopulta ulos. En todellakaan siitä ovesta, mistä sisään tulin, enkä edes läheltä sitä kadun pätkää jolle olin aikaisemmin kääntynyt. Kävelin vain itsevarmoin askelin joka suuntaan pälyillen aivan päin vastaiseen suuntaan uloskäyntiä etsien. Ylitin joen ja ohitin muutamat opiskelijat. Olin yhtäkkiä asuntoloiden pihalla tupakkapaikalla. Jatkoin matkaa roskakatosten läpi korkeaa muuria sivullani ja edessäni katsoen. Mietin pariinkin kertaan, että voisko tosta kiivetä ja miltäköhän se näyttäisi. Joutuisinko englantilaiseen putkaan vai huomaisiko yhtään kukaan? Sillankin kupeesta nousi aidat, niin siitä ei pystynyt kapuamaan ihmisvilinän keskelle.

    Ootteko ikinä ollut onnellisia siitä, kun kuulette auton tulevan takaa? No mä oon. Mietin siinä, että koska meidän takana suoraan on joki, niin sen on pakko myöskin yrittää pois sieltä muurien keskeltä! Hetken kuitenkin mietin, että onkohan se pieni yliopisto ja nyt se kuski miettii että kuka toi on ja joudunko johonkin kuulusteluun. Mutta kai mä näytin kuitenkin siltä, että asuisin siellä. Aina siihen asti, kun pysähdyin portin eteen odottamaan että se saatanan auto pääsee ulos siitä. Esitin kaivavani korttia laukusta, jolla olisin saanut jalankulkijoiden oven auki, mutta onneksi se kuski ei kovin pitkäksi aikaa jäänyt kuppaamaan sen suljetun portin taakse. Mun laukun kaivaminen alkoi olla nimittäin jo tasoa awkward. Auton perässä sujahdin vapauteen, ja niin kiva kuin olitkin Queen’s College, niin meidän ei tarvitse enää uudemman kerran nähdä. Tämä ensikohtaaminen oli vähän turhan jännittävä, ja syke sen lähes tunnin pakoreitin etsinnän aikana jossakin pilvien yläpuolella.

    Ainoa asia, joka jäi harmittamaan Cambridgen katuja kahlatessa oli se, että en koskaan päässyt bridge of sighsille asti. Yiritn sitä kyllä, ja käytinkin siihen aikaa monen kilometrin verran, mutta nuo sadat yliopistojen rakennukset eivät vain antaneet periksi. Ymmärsin sen kyllä jo paikan päällä ollessani, että se jää kaikkien rakennusten taakse piiloon (ja saavuttamattomiin), mutta näin jälkikäteen huomasin kyseisen sillan olevan St John’s Collegen sisäpuolella. Ehkä  vielä joku päivä palaan Cambridgeen nielemään häpeäni, ja astun venetsialaisen kanootin kyytiin muiden turistien kanssa. Se on todennäköisesti parhain mahdollisuus saavuttaa kyseinen silta. Ja samalla ajelehtia läpi tutun Queen’s Collegen…

     

    -CAMBRIDGE ELOKUU 2019

  • england,  london,  my life,  travelling,  united kingdom

    LONTOO X 5

    Tämä ei ole Lontoo x 5 kuvaa. Ei Lontoo x viisi vinkkiä, eikä Lontoo x viisi päivää. Tämä on päivissä enemmän, viitenä eri kuukautena. Helmikuu, toukokuu, heinäkuu, marraskuu, tammikuu. Neljä ensimmäistä kuukautta vuodelta 2018 (ehkä) ja viimeinen tämän vuoden alkupuolelta. Ja itseasiassa.. viiden kuvan sijaan näitä on miljoona. Tarkalleen 165 kuvaa (jos laskin oikein).

     

    Ikävöin sinua.

    Piccadilly circus/ matkalla johonkin

     

     

    British library

     

    Ihana toukokuinen kevät Lontoon Battersea bridgellä seurana london pride -olut. Ja aivan järkyttävä pissahätä. Niin paha, että muistan sen näin yli vuotta myöhemminkin yhtenä tuskallisimmasta hetkistä elämässäni. Samalla myöskin huolettomana ja onnellisena sellaisena.

     

    Tower hamlets cemetery.

    Kun mua pyydetään näyttämään yhdessä ainoassa päivässä koko Lontoo, kuuluu siihen päivään todennäköisesti yksi hautausmaa.

     

    Camdedn town/ Alfies antique marketin kattoterassi/ Regent’s parkin lammessa eläjät

     

    Grant museum of Zoology/ aamupala King’s crossilla/ Teriyaki lohta japanilaisessa ravintolassa (ensimmäinen kertani)

     

    Natural history museum

     

    Ylläolevat kuusi kuvaa eivät ole Lontoosta, ne ovat Cornwallista. Oh Cornwall, how I miss you.

     

    Tate Britain/ Shake shack/ Täydellinen aamu jossain Clapham junctionin lähellä (alue oli i h a n a, mutta en ole koskaan elämäni aikana ollut yhtä karseassa majoituksessa)/ Hampstead heath/ Chalk farmin kadut

     

    Camden town/ China town/ Yksi parhaimmista pizzoista ikinä/ Shepherd’s bush ja helmikuisen vastoinkäymisiä täynnä olevan reissun hengähdyshetki (kun olin vihdoin päässyt lontooseen). Tämä oli matka, jolla kaikki meni pieleen jo pari päivää ennen maasta poistumista. Olen kertonut sen joskus aiemminkin, sillä surkeiden tapahtumien sarja lähti käyntiin Helsingistä ja kammottavasta lumimyrskystä..

     

    Toukokuu

     

    Yksi vinkki: jos et ole koskaan nähnyt pelikaania, St.James’s parkissa näet varmasti.

     

    Tate modern

     

    Leadenhall market/ Pizza express (ensimmäinen kerta kun uskalsin syödä yksin ravintolassa Lontoossa…)/ Frida Kahlon näyttely Victoria ja Albert museossa (♥)

     

    Tower bridge/ Heinäkuun IHANA kämppä, josta on jäljellä kuva vain kylpyammeen hanasta/ Tajuttoman hyvä lasagne eräässä Camden townilaisessa pubissa/ Naama/ World’s end/ Mordor

     

    Paras eksyminen ikinä Bunhill fieldsiin/ Shaftesbury avenue/ The French House/ Westminster bridge

     

    Sky garden/ Camera museum (kulman takana British museosta. Käytiin kahvilla ja tämä oli niiiiiin söpö)

     

     

     

    Kymmenen kuvaa tästä takaisin ylöspäin: Hampstead heath ♥

     

     

    Tower bridge London bridgeltä

     

    Liverpool street

     

    China town. Täällä on baari, jonka nimeä en enää muista, mutta jossa kävin edellisellä reissullani (joka ei ole yksikään näistä). Siellä sattui mielenkiintoinen kohtaaminen: Ilmiselvä Weasley tuli sanomaan, että tietää mun nimen olevan Rosetta ja että asun Suomessa. Ei siinä muuten mitään, mutta reilu kahdeksan miljoonaa (kai) asukasta enkä ollut koskaan puhunut koko ihmiselle. Selvisi kuitenkin että hänen kaverinsa oli jutellut kanssani marraskuisella matkallani baarissa Camden townissa. Olin silloin lyhythiuksinen blondi, nyt pitkähiuksinen ginger. Kiitos muistamisesta (vaikka ei oltu koskaan aikaisemmin sanottu edes moi)!

     

    Shaftesbury avenue ja Les miserables

     

    Piccadilly circus

     

    Bunhill fields

     

    Itä-Lontoo

    Hanbury street

     

     

    -Lontoo helmikuu, toukokuu, heinäkuu, marraskuu 2018 & tammikuu 2019