Huomenna koittaa taas viikonloppu.

Sitä edeltävä oli onneksi oikein ihana. Vietin sen rauhallisesti (vaikkakin hyvin pikaisesti) mökillä sekä siinä sivussa Rauman kirpputoreja kierrellen. Vanhat puutalot vintteineen ovat täynnä tunnelmaa. Joku päivä mullakin tulee vielä olemaan oma puutalo – ullakkoineen kaikkineen.

Ja siellä ullakolla on oma ateljee. Tai makuuhuone. Tai voi olla että siellä on kummatkin. Sulautuneena yhdeksi. Aina on varaa haaveilla.

Viikonloppu poissa Helsingistä teki jälleen kerran niin hyvää, että tämä viikko ei ole tuntunut perinteiseltä tuskan ja kärsimysten tieltä. Alan vasta näin vanhetessa ymmärtämään niitä asioita, mitä nuorempana vieroksuin. Mä en oikeastaan kaipaa ympärilleni mitään suurta ja avaraa. En vihaa mitään muuta niin paljoa kuin omasta pienestä kaupunginosa kuplastani poistumista. Tai vihaan kyllä, mutta en niin vahvasti, enkä ainakaan juuri tällä hetkellä.

Joskus kymmenen vuotta sitten mun teki mieli ladata haulikko aika monen ihmisen ohimolle. Muistan ajattelleeni, että todella moni on vähän liiankin yksinkertainen. Sellainen joka asuu siellä Malmilla eikä näe mitään syytä poistua ikinä mihinkään suuntaan. Koska onhan siellä kaikki palvelut saatavilla, miksi pitäisi? Se ei ihan mahtunut kulkemaan positiivisissa mittasuhteissa mun pääkopassa. Mutta nykyään mä ymmärrän. Musta on itsestäni tullut juuri sellainen. Miksi lähteä kauemmas ruokakauppaan kun kulman takaakin löytyy sellainen? Alle kilometrin säteellä niitä on kuusi. Miksi käydä keskustassa kun meikit voi ostaa työpaikan vierestä cittarista? Muissa kaupoissa mä en edes ikinä käy, joten miksi se olisi edes tarpeellista vaivautua maailman stressaavimpaan Helsingin keskustaan? Ei se ole edes nätti.

Hain pari joulua sitten yhden kirjan lahjaksi isälleni Kaartinkaupungin ja Johanneksen kirkon kautta kävellen Ullanlinnan puolelle. Silloin ajattelin, että se on vähän harmillista kun suomalaiset ovat suurimmaksi osaksi kotona viihtyjiä. Mun mielestä koko “keskusta” saisi ulottua sinne päin ihan kunnolla. Ja niin, että kaduilla olisi vilinää ja pienissä putiikeissa kävisi ovi useammin kuin pari kertaa tunnissa (jos silloinkaan). Olisin myös iloinen, jos ostoskeskukset häviäisi ja tilalla olisi kivijalkakauppoja. Niin että ihmiset eivät voisi piiloutua enää siihen turvallisen ankeaan tilaan, jossa kaikki liikkeet ovat saatavilla yhdessä sisätilassa. Ilman, että on mitään tarvetta hengittää ulkoilmaa edes yhtä kertaa.

Luulen, että mustakin tulisi kaupungilla kävijä jos se kaupunki ei olisi parin ostoskeskuksen pyhä kolminaisuus. Jos se, että menee kaupungille tarkoittaisi sitä, että käydään kahvilla kauniin talon alakerrassa. Kahvilassa, jossa olisi itseleivotut pullat ja viinerit.

Tiedän että aina voi vain lähteä kävelemään. Aina voi haahuilla punavuoren kaduilla ja kävellä liian kalliin oloisiin liikkeisiin sisään. Ja aina voi pysähtyä juomaan sen lasin skumppaa, vaikka alkosta saisikin kokonaisen pullon yhden lasillisen hinnalla. Mutta se ei ole kuitenkaan se asia, mitä tarkoitan. Ei yhtään.

Mä toivon että edes turistit kävelevät pidemmälle. Suoraan tuomiokirkon takana on Helsingin kaunein ja viihtyisin kaupunginosa. Ruttopuistosta taas voi kierrellä katuja pitkin meren äärelle. Kauneimmat talot ja putiikit löytyvät rauhallisimmilta kaduilta, ja liikennevälineenä raitiovaunu on tunnelmallisin. Mä kuitenkin olen päätynyt elämään tähän omaan kuplaani, ja luulen, että niin on tehnyt aika moni muukin. Miksi poistua mihinkään minne ei ole mitään asiaa? Ei niitä ketjuliikkeitä neitsypolulta löydy.

Olen huomannut että torstai on aina jotenkin viallinen päivä. Viallinen siksi, että ajatukset eivät kulje minään muina päivinä oikeastaan yhtään. Torstaisin ne taas jotenkin juoksee eteenpäin – ja aika vauhdilla.

Harvoin saan itsekään kiinni niistä.