Mitä jos puhuttaisiin hetki yksinäisyydestä? Olen ollut nyt neljän seinän sisällä kaksi vuorokautta. Koko viikonlopun siis. Arkisin se ei haittaa, silloin haluankin olla yksin. Mutta entä nämä viikonloput? Ne tuntuvat aina niin kovin pahalta.
Voi olla että olen itse tehnyt ihan tietoisia valintoja, joiden takia koen suurta kärsimystä tällä hetkellä. Yksin oleminen kotona lamauttaa, eikä sitä oikein saa yhtään mitään edes aikaiseksi sen takia. Sohvalta ylös nouseminen on suuren työn ja tuskan takana ja kaupassa käymistä välttelee viimeiseen asti. Sinne on pakko mennä vasta siinä vaiheessa kun tupakat ovat loppu, koska ruokaakin saa tilattua suoraan oven taakse.
Olisi paljon pieniä asioita, joita olisi nämäkin kaksi päivää voinut tehdä. Pyyhkiä pölyt ja kaivaa koristetyynyjen päälliset kaapista (jotta ne voisi täyttää). Maalata kenkähyllyn mustaksi, koska joku aivovamma maalasi sen aikoinaan harmaaksi. Haluaisin ottaa myös kynän käteen ja piirtää, sillä en ole piirtänyt vuosiin. Se voisi olla paras terapia tähän hätään, mutta niiden välineiden kaivaminen metrin päässä olevasta senkin laatikoista on niin kamalan iso vaiva. Pienet ongelmat tuntuvat tässä mielen melankoliassa niin surullisen suurilta.
Olen yrittänyt koko päivän saada itseäni tekemään ruokaa. Keittiössä odottaa tiskit ja jauhelihan paistaminen ei houkuttele. Kaupassa käyminenkin tuntui oudolta, missä vaiheessa kadut ovat kuivuneet ja ilma lämmennyt näin paljon?
Ulkona alkaa jo hieman hämärtämään. Huomasin sen vain siitä, että ilman valoja täällä alkaa olemaan jo aika pimeää.
Ehkä mä nyt nousen tästä. Menen laittamaan lasagnen uuniin ja tiskaan tiskit.
Huomenna on onneksi jo maanantai. Arkisin kaikki tuntuu niin paljon helpommalta.
